17. joulukuuta 2012

Eettisiä lahjoja pukinkonttiin

Pyörähdin eilen Eettisillä joulumarkkinoilla, jonka järjestivät Eläinoikeusyhdistys Fauna, Helsingin Maan ystävät sekä Eläinsuojeluliitto Animalia. Joulumarkkinoilla oli kymmeniä järjestöjä ja yrityksiä, joiden toiminnassa ja tuotteissa näkyvät muun muassa ympäristön- sekä eläintensuojelu. Markkinoiden yhteydessä pidettyihin elokuvanäytöksiin ja keskustelutilaisuuksiin en suureksi harmikseni ehtinyt, mutta pääsin kuitenkin tutustumaan moneen ihanaan myyntipöytään ja taisinpa hieman tuhlaillakin. 

Markkinoiden nettisivulla tapahtumaa kuvataan näin: "tapahtumassa ei myydä mitään eläinperäistä ja tuotteet ovat mahdollisimman pitkälle reilua ja luomua. Tarjolla on esimerkiksi kosmetiikkaa, lahjatavaroita sekä kierrätysmateriaaleista tehtyjä vaatteita." Ilmankos Eettisillä olikin niin hyvä fiilis!

Tässäpä siis tunnelmia eiliseltä:


Animalian herkulliset kuppikakut olivat jo ennättäneet loppua, mutta onneksi vegaanisia fudgeja oli vielä jäljellä. Myynnissä oli myös allekirjoittaneen Animalialle lahjoittamia virkattuja joulukoristeita.

Väriloistoa Eettisten tapaan ja kaulakoruja, joita aina haluan hypistellä.

 Neneleolove myy reggaehenkisiä tuotteita.

 Poola Katarynan ihania puukoruja. Minullakin on pupukorvikset!

 Greenpeace keräsi allekirjoituksia vetoomukseen Arktiksen pelastamiseksi. Jos et ole vielä osallistunut, niin Greenpeacen nettisivulla voi käydä allekirjoittamassa.

Ostin Faunan ja Maan ystävien valmistamia kasviskinkkutarpeita itselle ja ystäville.


Anne-Mari Pahkalan ja Heli Hirvelän valokuvanäyttely Niin kuin sinä ja minä oli ihana! Taiteilijat halusivat ottaa kantaa turkistarhaukseen uudesta näkökulmasta. Animalian Turkistarhaton Suomi 2025 -kampanjaan liitetyssä muotikuvaprojektissa mallina toimii kampanjan kasvot, Huippumalli haussa -ohjelman voittaja Nanna Grundfeldt, yhdessä Kettu-koiran kanssa.

Animalian karhuryhmä toimii Aasian sappikarhujen puolesta. Symppaan kovasti karhuryhmää, sillä sappikarhut elävät julmetun kurjissa oloissa. Karhuryhmän sivulla kerrotaan muun muassa seuraavaa: "Kiinassa, Vietnamissa ja Koreassa tuhannet karhufarmeille vangitut sepelkarhut tarvitsevat kipeästi apuamme. Monet niistä on pyydystetty julmin menetelmin villinä luonnosta, jolloin ne ovat menettäneet vähintään yhden raajoistaan. Useilla karhufarmeilla eläimet on teljetty ahtaisiin häkkeihin. Vuosien kuluessa ne kasvavat kiinni häkkeihinsä ja joutuvat lopulta makaamaan selällään pystymättä kääntymään tai edes ojentautumaan suoraksi." Onneksi moni karhu on päässyt turvaan ja onneksi on ihmisiä, jotka toimivat karhujen auttamiseksi.

Jos et päässyt tänä vuonna markkinoille niin suuntaa sinne ensi vuonna! Suosittelen lämpimästi.

13. joulukuuta 2012

Rakas Joulupukki

Tiedän, että olet kiireinen, joten kirjoitan ihan lyhyesti. Olen ollut kiltti tänä vuonna ja siksi esittäisinkin pari pyyntöä...

Toivon, että ensi vuoden aikana

1. S-Marketit ottaisivat valikoimiinsa Wheatyn vegaaniset RedHotChiliPeppers-nakit

2. Ole hyvä -tuotteet saataisiin mukaan Eläinkokeettoman kosmetiikan listalle

3. Vaateketju Zara sitoutuisi turkittomuuteen

Eipä minulla muuta! :)


Joulua odotellen,
Ninni





29. marraskuuta 2012

Mysteeri nimeltä minkkiripset

Jo useita kuukausia sitten kiinnitin huomiota kauneussalonkien katuständeihin, joissa mainostettiin aitoja minkkiripsiä. Eläinrakkaana ihmisenä tietysti kiukustuin, koska "aito minkkiripsi" kuulosti siltä, että ripset on valmistettu aidosta minkinkarvasta. Joku kuitenkin totesi asiaa päivitellessäni, että eivät ne mistään minkinkarvasta ole, synteettistä kuitua vain. Pian näin uuden mainoksen, jossa puhuttiin nimenomaan aidosta luonnonmateriaalista: ihan oikean minkkieläimen karvasta. Sillä kertaa asia jäi kuitenkin sen pidemmälle selvittämättä.

Toissapäivänä ystäväni palasi jälleen aiheeseen ja kyseli, ovatkohan minkkiripset nimensä mukaisesti minkinkarvasta valmistettuja vai synteettisesti valmistettuja kuituja. Nopeasti googlettamalla löysin pari nettikeskustelua, joista sain sen käsityksen, että minkkiripsiä on olemassa sekä aidoista minkinkarvoista valmistettuja että tekokarvaripsiä, jotka "ovat yhtä pehmeitä kuin aito minkinkarva". 

Tutkiessani minkkiripsimysteeriä päädyin myös erään yrityksen sivulle, jossa kerrottiin, että "luonnon materiaalina minkki ripset ovat alkuperältään Siperian minkkiä. Voit olla rauhassa, yhtään eläintä ei ole vahingoitettu tämän tuotteen valmistamiseksi. Ripsimateriaali on kerätty hellästi harjaamalla eläinten turkkeja". Tästäkös me ystävieni kanssa riemastuimme. Että ihan hellästi on minkkejä harjailtu! Ystäväni laittoivat firmaan palautetta ja kyselivät, ovatko ripset todellakin eläimistä peräisin ja minkälaisissa olosuhteissa eläimet elävät. Melkein samantien totesimme, että Facebookiin linkittämäni sivu oli poistettu. Yritys kuitenkin oli vastannut ystäväni palautteeseen, että "Minkit elävät isoissa tarhoissa ja niistä huolehtii nimikkohenkilöt. Eivät siis ole perinteisiä turkistarhaminkkejä". Olivat vielä myöhemmin lisänneet, että tarha sijaitsee Kiinassa.

Toinen ystäväni puolestaan oli kysynyt ripsiasiasta ripsiteknikoltaan (vai miksi heitä kutsutaan...?) ja tämä oli todennut, että minkkiripset eivät todellakaan tule minkeistä vaan niitä kutsutaan kyseisellä nimellä, koska muistuttavat minkinkarvaa. Piste.

Jatkoin tänään salapoliisintyötäni ja löysin lisää juupas-eipäs-nettikeskusteluja. Osa ripsiteknikoista ilmoitti käyttävänsä synteettisiä materiaaleja, koska asiakkaat voivat saada allergisia oireita aidoista karvoista. Eli voisiko tästä tulkita, että he myöntävät aitojen minkkiripsien olemassaolon? Mietin myös, että olisiko puhe aidoista minkkiripsistä kuitenkin huijausta ja huijauksen kohteeksi olisi tarkoitettu ihmiset, jotka haluavat kehua ripsiensä olevan luonnonmateriaalia. Hiuslisäkkeissäkin taidetaan pitää aitoja hiuslisäkkeitä "hienompana" kuin tekokuituhiuslisäkkeitä (ja niiden aitojen hiusten alkuperästä voisi kirjoittaa oman blogitekstinsä). Kuten tiedämme, "hienommasta" tavarasta voidaan pyytää isompia summia rahaa.

Löysin tänään myös sivun, joka mainosti seuraavasti: "Nyt meillä käytössä Siperian Minkki ripset-pehmeimmät,kevyimmät ja luonnollisimmat ripset mitä markkinoilla on. Nämä 100% aidot minkkiripset saadaan kevyesti harjaamalla eläimiä,ne on steriloitu ja hypoallergeenisia. Nämä luonnolliset minkkiripset antavat ripsillesi lumoavan ilmeen ja luonnollisen kaarevuuden." 

Laitoin palautetta, jossa kysyin lisätietoja. Noin tunnin päästä sivulta ei löytynyt enää kyseistä tekstiä. Palautteeseeni ei ole vielä vastattu. 

Löytämäni tiedot ovat ristiriitaisia ja yritykset käyttäytyvät kummallisesti poistellessaan sivujaan. Toinen ripsiteknikko väittää, että on olemassa aitoja minkinkarvaisia ripsiä ja toinen, että sellaisia ei ole. Kuka valehtelee? 

Itse toivoisin, että nämä "minkkien hellät harjaajat" olisivat huijareita, mutta kun minkkejä tarhataan vaateteollisuuden hyväksi niin miksipä ei myös ripsiteollisuuden hyväksi. Jos ja kun minkkejä kasvatetaan ripsimateriaaliksi tai ripsimateriaaleja saadaan muun turkistuotannon sivutuotteena niin yhdestä asiasta olen varma: se ei ole eettistä bisnestä.

Vaikka en itse ripsiteknikkojen luona tapaa vieraillakaan, olisi tähän arvoitukseen kiva saada vastaus. Pikkujouluaikana uskoisin ripsille olevan markkinoita ja varmasti moni kuluttaja haluaisi tietää, mitä hänen luomiinsa liimaillaan. 



Ei ole minkkiä näissä ripsissä. :)



Keskustelua aiheesta myös Laiskiaisen Facebook-sivulla

28. marraskuuta 2012

Helpot ja herkulliset iltapalaset

Nämä herkulliset suolaiset iltapalaset syntyivät hetkes!

Otin hyvissä ajoin pakkasesta sulamaan torttutaikinalevyt ja pyöräytin niiden sulaessa täytteen.

Täyte:

Maustamatonta Tofutti-tuorejuustoa (myös valkosipulinen tai yrttinen Tofutti-tuorejuusto voisi toimia!)
Maustamatonta soijarouhetta (myös valmiiksi maustettua voisi käyttää ja jättää silloin vain muut mausteet pois)
Sipulia (laitoin yhden kokonaisen sipulin)
Aurinkokuivattua tomaattia kuutioina oman maun mukaan
Oliiviöljyä
Mausteiksi pippuria, chilimaustetta, paprikamaustetta ja yrttisuolaa

En koskaan mittaile mitään, joten tarkkoja mittoja en taaskaan voi antaa. Laitoin soijarouheet lautaselle, laitoin lautaselle vettä ja heittelin mausteet perään. Sekoitin ja annoin veden imeytyä soijarouheisiin. Heitin perään sipulikuutiot ja aurinkokuivatut tomaatit sekä lirauksen oliiviöljyä, vaikka tomaateissakin oli öljyä.

Kun torttutaikinalevyt olivat sulaneet, leikkasin ne kahtia eli sain neliöitä. Laitoin jokaiseen neliöön keskelle nokareen tuorejuustoa ja sen päälle muun täytemössön. Laitoin uunin tovin aiemmin lämpiämään 200 asteeseen, mutta ei se tainnut vielä olla niin kuuma, kun laitoin iltapalaset sinne. Siellä ne saivat olla siihen asti, että taikina muuttui kullanruskeaksi.

Nyt mussutan näitä samalla kun kirjoittelen! Nam!

Kuva ei ehkä ole laadukkaimmasta päästä, mutta antanee jotain osviittaa, miltä iltapalaset näyttävät.




27. marraskuuta 2012

Eläimet viihdyttävät meitä, mutta viihtyvätkö eläimet?

Olipa kerran pikku-Leena, joka kävi isänsä kanssa eläintarhassa katsomassa leijonia, apinoita, karhuja ja hirviä. Leena ihastui eläimiin kovasti! Seuraavana vuonna Leena pääsi kummitätinsä kanssa sirkukseen. Voi kuinka siitä riitti kerrottavaa koulukavereille koko viikoksi. "Olisittepa nähneet, kun norsut juoksivat areenaa ympäri!" Leena hihkui ystävilleen ja kaikki olivat kateellisia. Leena kasvoi aikuiseksi ja pääsi matkustelemaan ulkomaille. Eläinrakkaus ei ollut kaikonnut vuosien vieriessä ja siksipä Leena oli onnellinen, kun hän hyppäsi Egyptissä norsun kyytiin, kävi Roomassa hevoskärryajelulla ja kuvautti Kiinassa itsensä tiikerinpoikasen kanssa. Leena halusi tarjota lapselleen yhtä hienoja elämyksiä, joita hän itse oli saanut kokea. Lasta vietiin delfinaarioon ja eläintarhoihin ja lapsi oli tietysti onnesta mykkyrällä. No miten niille eläimille sitten kävi?

Huonosti.

Eläimet ovat ihania. Niitä on kiva katsella ja kosketella. Mutta kun olemme viihtyneet niiden parissa hetken ja lähteneet kotiin, eläimet jäävät pieneen häkkiinsä. Onko viihtymisemme todella sen arvoista? Olisiko meidän aika herätä katsomaan mitä eläinviihdeteollisuuden taakse kätkeytyy?

Eläintarhat puolustavat olemassaoloaan sillä, että ne suojelevat uhanalaisia eläimiä. Kuitenkin suurin osa eläintarhojen eläimistä on kaikkea muuta kuin uhanalaisia ja niistä uhanalaisistakin monet tapetaan niiden vielä ollessa nuoria. Eläintarhoissa aitaukset ovat pieniä ja stressaantuneena eläimet päätyvät kiertämään kahdeksikkoa. Jossain eläintarhoissa on yritystä: ne pelastavat oikeasti uhanalaisia eläimiä ja niissä aitaukset ovat niin isoja, että eläinten ei tarvitse olla esillä, mikäli eivät halua olla. Eläintarhojen suhteen kannattaa kuitenkin olla kriittinen ja miettiä kahteen kertaan, minkä paikan ylläpitämiseen rahansa laittaa.

Turhautunut Tikru

Eläinsafareita on hyviä ja huonoja. On niitä, joiden järjestäjät eivät kunnioita lainkaan eläinten reviiriä ja jopa väsyttävät eläimet loppuun ahdistellessaan niitä kera turistilauman. Safareille voi mennä, kun ensin varmistuu järjestäjän asiantuntevuudesta ja vastuullisuudesta. Vastuullinen järjestäjä nimittäin pysyy tarpeeksi kaukana eläimistä, eikä ole yhden eläimen luona liian kauan. Vastuulliset järjestäjät usein myös tukevat eläinsuojelutyötä rahallisesti, tosin eläinsuojelutyön tukeminen ei välttämättä ole takuu todellisesta hyvänteosta vaan se voi olla viherpesua.

Delfinaarioista ja eläinsirkuksista en keksi mitään hyvää sanottavaa, eikä niitä pitäisi olla olemassakaan. Betoniseinät hankaloittavat delfiinien kommunikointia lajitovereiden kanssa. Delfiinit pyörivät koko elämänsä samassa pienessä altaassa ja niiden ainoa tehtävä on hyppiä meidän ihmisten iloksi. Sirkuksissa eläimiä koulutetaan julmilla keinoilla ja ne joutuvat matkustamaan pitkiä matkoja pienissä häkeissään. Härkä-, kukko-, koira- ja karhutaistelut ovat kammottavia näytöksiä, joihin en soisi kenenkään osallistuvan. 

Kameli-, norsu- ja hevosajelujen eläimet kulutetaan puhki rankassa työssä. Yksittäinen turisti ei ehkä ole kyydissä kuin kaksikymmentä minuuttia, mutta mitä kun niitä turisteja on jonoksi asti, joka päivä. Eläinten hoitajat harvemmin piittaavat eläinten hyvinvoinnista, kunhan vain  rahaa tulee. Esimerkiksi Roomassa hevoset joutuvat raatamaan orjina kuumimpinakin hellepäivinä, kunnes kaatuvat maahan puolikuolleina.

Villieläinten poikaset, joiden kanssa ihmiset kuvauttavat itseään ulkomailla, on usein viety viidakosta emoiltaan (vaikka salametsästys olisikin laissa kielletty). Niitä pidetään huumattuina ja huonoissa oloissa. Useimmiten ne tapetaan niiden kasvettua aikuisiksi, koska aikuisia villieläimiä on hankala hoitaa ja ihmiset haluavat kuvauttaa itsensä mieluummin poikasen kanssa.

Leikellyillä siivillä ei voi lentää

Olen harmikseni huomannut, että toisinaan myös elokuvissa esiintyvät eläimet joutuvat pahoinpidellyiksi ja jotkut jopa kuolevat kesken kuvausten. Viimeisin ikävä uutinen kantautui uuden Hobitti-elokuvan kuvauksista, jonka aikana oli kuulema kuollut 27 eläintä. Vettä elefanteille -elokuvassa esiintyviä norsuja oli myös koulutettu todella raa'asti. Norsujen kouluttamisesta kuvattu video ei päätynyt teattereihin...

Ymmärrän, että ihmiset haluavat nähdä eläimiä. Minäkin haluan! En silti halua tehdä sitä eläinten kustannuksella ja tukea rahallisesti eläimiä riistävää toimintaa. Monet perustelevat esimerkiksi delfinaariossa käymistä sillä, että nähtyään delfiinin, lapsi osaa kunnioittaa eläimiä. Uskonpa, että lapsi voi oppia kunnioittamaan kaikkia eläinlajeja muutoinkin kuin näkemällä niitä kaikkia ihan läheltä. Täytyy vain löytää erilaisia, eläinystävällisempiä vaihtoehtoja eläinten parissa viihtymiseen. 

Tässäpä muutama idea:

Eläinten turvakodit ja luonnonvaraisten eläinten hoitolat, joissa hoidetaan loukkaantuneita, orpoja, kodittomia ja esimerkiksi viihdeteollisuuden kynsistä pelastettuja eläimiä voivat olla hyviä paikkoja nähdä erilaisten eläinlajien edustajia. Hyvä hoitola toimii eläinten ehdoilla, eikä pelkkä rahastus mielessään. Kannattaa vilkaista netin keskustelupalstoilta, onko hoitolalla hyvä maine. Näin tein itsekin, kun etsin Costa Ricasta paikkaa, jossa nähdä laiskiaisia ja olin tyytyväinen paikkaan, jonka valitsin. Monissa eläinten turvakodeissa ja luonnonvaraisten eläinten hoitoloissa on erittäin tiukat säännöt, ja niitä tulee noudattaa, onhan ne laadittu eläimiä varten. Harmillista on, että innokkaimmat ovat kuuroja "Älä kuvaa salamalla"- ja "Älä koske eläimiä" -pyynnöille... Vierailumahdollisuus kannattaa varmistaa ensin vaikkapa soittamalla.

Kotieläintilat ja eläinten vanhainkodit ottavat usein vieraita vastaan. Näidenkin kohdalla kannattaa varmistua, että eläimiä hoidetaan hyvin ja ne esimerkiksi saavat tarvittaessa omaa rauhaa, sillä eivät eläimet jaksa koko ajan olla silitettävänä ja tökittävänä tai jatkuvassa metelissä.

Laadukkaat luontodokumentit avaavat katsojalle ihan uudenlaisen maailman. Luontodokkareiden parissa minä vietin lapsuuteni ja katson niitä edelleenkin säännöllisesti. Nykyään kun ihmisillä on huipputelevisiot jättiruuduilla varustettuina niin eläimet näyttävät siltä kuin ne olisivat oikeasti vieressä. Omia suosikkejani ovat tällä hetkellä BBC:n dokumenttisarjat, joiden kuvanlaatu on huippuluokkaa. Uskon ja toivon, että BBC kuvaa sarjansa eläimiä vahingoittamatta. Korjatkaa jos olen väärässä.

Olisiko teillä ideoita, rakkaat lukijani, millaisia muita vaihtoehtoja löytyisi?



6. marraskuuta 2012

Elämän kestävä susirakkaus

Tykästyin eläimiin, erityisesti susiin, jo lapsena. Kun ala-asteella sain säästettyä viikkorahoista tarvittavan summan kasaan, ostin vhs-nauhurin ja muutaman kappaleen videokasetteja. Pikku hiljaa kasetit alkoivat täyttyä Avaran luonnon dokumenteista: oli susidokkaria, norsudokkaria ja valasdokkaria. Kulutin ahkerasti kirjaston palveluja ja raahasin kotiin selkävääränä muun muassa eläinkirjoja. Yläasteella tein kympin arvoisen esitelmän susista. "Innostuksesi kyllä huomaa, ja vähempikin panostus olisi riittänyt", opettaja totesi hymyillen.

En ole nähnyt susia koskaan vapaana luonnossa, mutta kuullut olen kyllä. Susien ulvonta on yksi kauneimmista äänistä mitä tiedän. Olen erittäin tietoinen siitä kuinka voimakasta vihaa ja pelkoa sudet voivat ihmisissä aiheuttaa. Kun naapuritalon pihasta susi vei koiran, koko kylä oli barrikadeilla. Kyllä minä tiedän mihin susi pystyy, ja siksi kunnioitan niitä suuresti. Pidän aina koirien puolta, mutta en pysty syyttämään sutta naapurin koiran tappamisesta. Mielestäni todella surullisen tapahtuman todellinen syypää oli kuitenkin ihminen: naapuri, joka jätti koiransa yöksi yksin pihalle, lyhyeen hihnaan. Muutamilla varokeinoilla koiran menettämiseltä oltaisiin vältytty.

Minun mielestäni susi kuuluu Suomen luontoon. Rintarinnan elellessä voi tulla ongelmia, mutta niihin on puututtava jollain muilla keinoin kuin susia tappamalla. Ei se ole suden syy, että me ihmiset olemme rakentaneet asutusta niiden kulkureiteille. Muutaman vuoden olen seuraillut tiiviisti susiuutisointia niin Suomesta kuin ulkomailta, ja nähnyt Pohjois-Amerikasta todella järkyttäviä kuvia ja videoita susien tappamisesta kiduttamalla. Toivon todella, että samanlaisia sadisteja ei Suomesta löytyisi, mutta lieneekö näin, en osaa sanoa. Minusta onkin viime aikoina tuntunut siltä, että en tiedä susista läheskään niin paljon kuin haluaisin ja nyt olen aloittanut projektin asian korjaamiseksi.

Ensimmäinen askel susiprojektissani oli, kun viikonloppuna liityin Luonto-Liiton susiryhmään. Suureksi ilokseni sainkin tänään postissa paksun kirjeen, joka sisälsi Suden suusta -susioppaan sekä Suden Aika -lehden. Niiden parissa aion viettää tämän illan ja uskoisinpa, että susista tullaan kuulemaan blogissani vielä tulevaisuudessa!



Auttamisen ilosta, ja vähän koiristakin


"Jokainen pakkaskuukausi on viipurilaisille löytökoirille selviytymistä kylmissä, kosteissa olosuhteissa - ja joka talvi koiria myös kuolee kylmyyteen. Tämän vuoksi pyrimme jälleen toimittamaan Viipuriin reilusti uusia koppeja - tavoitteenamme on saada tilattua 20 lämpöeristettyä koppia koirille." (Viipurin Koirat ry:n nettisivu)

Kun luin Viipurin Koirat ry:n sivulta koppikampanjasta, jonka avulla yhdistys pyrkii parantamaan kodittomien koirien elämää Viipurilaisella tarhalla, en voinut olla toimimatta. Ajattelin, että olisi hienoa saada myös ystäväni mukaan kampanjaan. Kyselinkin Facebookissa saisimmeko kasaan kymmenen hengen porukan, josta jokainen lahjoittaisi kampanjaan 20 euroa. Näin saisimme yhdessä kerättyä 200 euroa, jonka yksi koppi suunnilleen maksaa. 

Tiedättekö kuinka kävi? Mukaan ilmoittautui yli 10 ystävääni ja jokainen heistä lupasi käydä tekemässä lahjoituksen joko samalta istumalta tai hieman myöhemmin. Heidän lisäkseen muutama ilmoitti, että saattaa osallistua, mikäli rahatilanne on suotuisa. Eli sain kuin sainkin kerättyä kasaan koppiporukan, jonka ansiosta Viipuriin koiratarhalle saadaan ainakin yksi kestävä ja laadukas koppi. Jos kaikki ehkä-osallistujat vielä osallistuvat, mahtanee meillä olla kerättynä varat jo toisen kopin seiniinkin.

Oli hienoa kuulla kuinka hyvä mieli ihmisille tuli, kun he saivat osallistua kampanjaan. Olipa kuinka kliseisesti sanottu, niin auttamisen ilo on yksi parhaimpia iloja.

Kiitos ystävät! Ihanaa, että vastasitte pyyntööni. <3





3. marraskuuta 2012

Herkkusuille vinkkejä jouluksi

Marraskuuta mennään, joten kai nyt voi jo alkaa suunnitella minkälaisilla makeilla herkuilla joulupöydän aikoo täyttää? 

Emily Mainquistin Vegeherkkuja-kirja pursuaa toinen toistaan ihanampia leivos- ja jälkiruokaohjeita ja mikä parasta, ne kaikki ovat vegaanisia! Lisäksi Mainquist lahjoittaa osan kirjan tuotoista eläinsuojelujärjestö Farm Sanctuarylle. Yksi miinus pitää kirjalle antaa siitä, että mittoina ei ole käytetty desimittoja, joita meidät on koulun kotitaloustunnilla opetettu käyttämään. Minua tämä ei haittaa, sillä heittelen muutenkin kaikki ainekset "vähän sinnepäin" -mittoina, mutta niille, jotka haluavat tarkasti noudattaa ohjeita, voi tulla päänvaivaa näistä mitoista. 

Vegeherkkuja-kirjasta ehdoton suosikkini on minttubrowniet! Minun tekemänä browniet näyttävät vähän toisenlaisilta kuin kirjan kuvassa, mutta maku on taivaallinen. Jos pidät minttukaakaosta pidät myös näistä herkkuleivoksista.


Minttubrowniet

Pohja                                                          
260 g luomuvehnäjauhoja
340 g täysruokosokeria
75 g kaakaojauhetta siivilöitynä
1 tl leivinjauhetta
1 tl suolaa
240 ml vettä
240 ml kasviöljyä
1 1/2 tl vaniljasokeria

Minttutäyte
115 g huoneenlämpöistä margariinia
280 g luomutomusokeria
4 rkl minttulikööriä

Suklaakuorrutus
180 g maidotonta ja gluteenitonta suklaata
85 g margariinia

Uunin lämpötilaksi suositellaan 180 astetta ja vuoka olisi hyvä olla 23 X 33 cm. Pohja saa olla uunissa 20-25 minuuttia ja tämän jälkeen sitä jäähdytetään noin tunnin ajan. Minttutäyte levitetään jäähtyneen pohjan päälle. Suklaan ja margariinin voi sulattaa mikrossa ja seos kaadetaan minttutäytteen päälle. Jos onnistut tässä vaiheessa pitämään minttutäytteen ja suklaaseoksen omina kerroksinaan, niin nostan hattua! Koko homma laitetaan pakastimeen 10 minuutiksi ja sen jälkeen leikataan paloiksi. Browniet säilyvät ilmatiiviissä rasiassa jääkaapissa jopa pari viikkoa. (Alkuperäinen ohje: Emily Mainquist: Vegeherkkuja)

Muita suosikkejani ovat kanelikierteet, triplasuklaa-juustokakku sekä suklaamousse. Lukaise näiden ohjeet kirjasta!

Inna Somersalon Yllin kyllin -kirjasta halusin poimia suositukseksi vadelmachilisuklaamuffinit, koska ne tuovat joulupöytään hieman perinteisestä poikkeavaa vivahdetta. Täytyy sen verran kehua Yllin kyllin -kirjaa, että se on pieneen kokoonsa nähden todella monipuolinen paketti kokkaajalle niin arkipäiviin kuin juhliin. Kirjassa jokaiselle ruoalle ja leivokselle on kirjoitettuna ohjeet sekä pienille että isoille annosmäärille. Kirjassa on omat osionsa niin makeille kuin suolaisille herkuille, etnisille tarjottaville ja joulupöydän antimille. Niin ja kaikki ohjeethan ovat vegaanisia. 


Vadelmachilisuklaamuffinit 

(10-14 kpl)

Taikina
1 dl vadelmahilloa
2,5 dl soijamaitoa
1 tl omenaviinietikkaa
0,5 dl kylmäpuristettua rypsiöljyä
3 dl vehnäjauhoja
1 dl sokeria
2 tl leivinjauhetta
0,5 tl soodaa
noin 50 g chilisuklaata (tai tavallista tummaa suklaata) rouheena
suklaarouhetta koristeluun

Vadelmakuorrute

50 g kookosrasvaa
50 g kasvimargariinia
0,5 dl tomusokeria
1 tl vaniljasokeria
0,5 dl kaurakermaa
1 rkl vadelmahilloa

Taikinalla täytetään muffinivuoat suhteessa 2/3 ja muffineita paistetaan 225 asteessa noin 10-15 minuuttia. Muffinit jäähdytetään ennen kuorruttamista. Kuorrute valmistetaan sulattamalla ensin kookosrasva ja jäähdyttämällä se huoneenlämpöiseksi. Tämän jälkeen lisätään loput ainekset ja sekoitetaan sähkövatkaimella. Lusikoi kuorrutetta muffinien päälle ja lisää suklaarouhetta koristeeksi. (Alkuperäinen ohje: Inna Somersalo: Yllin kyllin)

Tutustu myös näihin: aprikoosi-juustotorttu, persikkapiiras, jouluinen juustokakku ja chilisuklaakakku.

Jere Niemisen Vegaanin kotiruokakirjasta löytyy ohje näyttäviin vaaleanpunaisiin aleksanterinleivoksiin. Vegaanin kotiruokakirja on huippuhyvä kirja kenelle tahansa, joka pitää perinteisestä kotiruoasta, muttei oikein tiedä, miten sitä valmistaisi ilman lihaa, kananmunia ja maitotuotteita. Kirjassa esitellyt ruoat ovat helposti valmistettavia ja ravitsevia, eikä niihin tarvitse etsiä aineksi lähikauppaa kauempaa.


Aleksanterinleivokset

(10 leivosta)

Taikina
4 dl vehnäjauhoja
0,75 dl sokeria
200 g margariinia huoneenlämpöisenä

Täyte
1,5 dl vadelmahilloa

Kuorrute
4 dl tomusokeria
4,5 rkl vadelmamehua

Taikina kaulitaan kahden leivinpaperin välissä ja paistetaan leivinpaperit ympärillään 15 minuuttia 175 asteessa. Paistamisen jälkeen irrotetaan ylempi paperi ja taikina leikataan kahtia. Toiselle puolikkaalle levitetään vadelmahilloa. Hilloton puolikas siirretään hillollisen päälle. Valmista kuorrute ja levitä se kostean veitsen avulla leivoksen päälle. Leikkaa levystä leivokset ja jäähdytä jääkaapissa ennen tarjoilua. (Alkuperäinen ohje: Jere Nieminen: Vegaanin kotiruokakirja)

Myös mokkapalat, korvapuustit ja omenapiirakka maistuvat varmasti!



P.S. Tykkää Laiskiaisesta Facebookissa

2. marraskuuta 2012

Ollakko vaiko eikö olla?

"L’Oréal on täysin sitoutunut eläinkokeiden täydelliseen lopettamiseen ja tekee yhdessä EU:n ja muiden valmistajien kanssa yhteistyötä vaihtoehtomenetelmien kehittämisessä. Pidämme asiaa erittäin tärkeänä ja annamme lisätietoja halutessasi kuluttajaneuvonnassamme: lorealparis.neuvonta@fi.loreal.com . Kuten säännöissämme kerromme, Facebook-sivustomme on tarkoitettu faneillemme eikä eläinkoekeskusteluun." (Facebook, L'Oréal Paris Suomi -ryhmä 1.11.2012)

Näin ilmoitti L'Oréal eilen Facebook-sivullaan, kun siellä kyseltiin eläinkokeettomuuden perään. Moni purskahti nauruun, monella nousivat niskavillat pystyyn. En sinänsä yllättynyt kommentista, sillä L'Oréalilla on maine julmia eläinkokeita tekevänä firmana ja näin ollen se varmasti haluaa pitää matalaa profiilia asian suhteen. Sosiaalinen media ei kuitenkaan taida toimia heidän laatimiensa sääntöjen mukaan ja jos vapaata keskustelua tai negatiivista palautetta ei sallita, ihmiset nousevat vastarintaan. Jos ei ole valmis ottamaan vastaan epämieluisia kommentteja, on varmaan parempi laittaa kommentointimahdollisuudet kiinni ja pitäytyä vain mainoksissa. Yksi yrityksen toimintaperiaatteita kyseenalaistava kommentti voisi hautautua helposti bittivirtaan, mutta jos sosiaalista mediaa ei osaa käsitellä oikein, voi omalla kommentillaan polkaista käyntiin kansanliikkeen, joka on aivan muuta kuin yritys toivoisi. Vai mitä olette mieltä viimekeväisestä kohusta, joka syntyi, kun ihmiset kokivat tulleensa huijatuksi Serlan hyväntekeväisyyskampanjassa? Muistia voi virkistää vaikkapa lukemalla uutisen Ilta-Sanomista. Voi olla, että juttu on jo unohtunut, mutta en ihmettelisi, jos Serlan myynti olisi toviksi romahtanut kiukkuisten eläinsuojelijoiden marssiessa muiden tuotemerkkien luo talouspaperihyllyllä.

Muutama L'Oréalin vastauksesta ärsyyntynyt kävi eilen kommentoimassa keskustelua ja ihmettelemässä, eikö eläinkokeista voitaisi puhua, jos yrityksellä ei ole mitään salattavaa. Yllättäen L'Oréal vastasikin, että yritys on perustamassa oman eläinkokeettomuutta käsittelevän sivuston. Kriittisenä kuluttujana huomasin heti ajattelevani, että kyseessä on paniikkipelastautumiseksi keksitty ratkaisu eikä mitään sivustoa oikeasti ole ollut suunnitteilla. Keskustelu aiheesta jatkui muilla kanavilla ja päädyimme siihen tulokseen, että yritysten erilaisista eläinkokeita koskevista selityksistä voisi koota vaikka kirjan.

Vaikka maailma ei ole mustavalkoinen, minun mielestä on olemassa kahdenlaisia yrityksiä: niitä jotka tekevät tai jollain muulla tapaa hyödyntävät eläinkokeita ja niitä, joiden tuotteet ovat eläinkokeettomia. Yritysten asiakaspalvelusta ja tavaratalojen myyjiltä saadut vastaukset kuitenkin antavat ymmärtää, että on olemassa sellaisiakin yrityksiä, jotka hyödyntävät vähän eläinkokeita, mutta oikeastaan ovat kuitenkin eläinkokeettomia. Eikö tällaisia yrityksiä voisi kutsua huijareiksi, jotka tekevät yhtä, mutta väittävät toista ja käyttävät korulauseita saadakseen kuluttajalta rahat pois? Ja hei, kaupan päälle saat merkkilaukun!

Olen aika paljon keskustellut turuilla ja toreilla ihmisten kanssa eläinkokeettomasta kosmetiikasta ja suositellut vain eläinkokeettoman kosmetiikan listalla olevia tuotteita. Joku on sitten kysynyt, että mitä kun hänen naapurinsa tekee itse saippuoita puolukanvarvuista ja koivun siitepölystä, mutta naapurin tuote ei ole eläinkokeettoman kosmetiikan listalla. Maalaisjärkeä ja omaa harkintaa voi tietysti käyttää tilanteen arvioimiseen. Mahtavaa olisi kyllä saada kaikki pienvalmistajatkin listalle mukaan!

Kosmetiikkaa on mahdollista valmistaa ilman eläinkokeita, onhan meillä siitä monta pupumerkillistä tuotetta todisteena. Yhä useammalla kuluttajalla on ehtona, että tuotteen vuoksi ei ole yksikään eläin kärsinyt, ja yritysten kannattaisi ottaa tämä huomioon tulevien vuosien suunnitelmia tehdessään. Näytän peukkua, mikäli L'Oréal ihan oikeasti tulevaisuudessa olisi menossa eläinkokeettomaan suuntaan, ja myös teot puhuisivat puolestaan, sillä kyseessä on todella massiivinen yritys jonka vaihtoehtomenetelmiin siirtymisellä olisi valtaisa merkitys kosmetiikan eläinkokeiden lopettamisessa. Mutta niin kauan, kun L'Oréal ei pysty todistamaan, ettei yksikään eläin joudu ottamaan silmiinsä ja ihollensa myrkkyjä kauneuden ja turhamaisuuden tähden, suosin muita kuin heidän tuotteitaan. 

P.S. Minkälaisia vastauksia te olette saaneet kysellessänne eri tuotteiden eläinkokeettomuudesta (kun tuote ei ole eläinkokeettoman kosmetiikan listalla)?


Huulipunaa minulle?! Ei kiitos.

P.S. Tykkää Laiskiaisesta Facebookissa

31. lokakuuta 2012

Kalavale - kirja, joka jokaisen tulisi lukea

"Toteutuessaan kalakantojen romahdus olisi suurimpia ympäristökatastrofeja ihmiskunnan historiassa. Maailman kaupallisesta kalastuksesta vain pieni osa on kestävällä tasolla." (Kalavale, s. 21)

Olen jo vuosia ollut huolissani maailman merien tilanteesta: kalojen määrä on huvennut ylikalastuksen vuoksi ja kalojen ohessa haaveihin joutuu runsaasti sivutuotteena muitakin eläimiä, kuten valaita ja delfiinejä. Eikä siinä kaikki, meret ovat heikossa hapessa ja korallit tekevät kuolemaa. Merien tasapaino on pahasti järkkynyt ja seuraukset ovat jo selvästi näkyvissä, niin merissä kuin niiden rannoilla. Olen ollut turhautunut, sillä ketään muuta merien huolestuttava kohtalo ei ole tuntunut kiinnostavan.

Emma Karin ja Kukka Rannan tänä vuonna julkaistu kirja Kalavale - Tyhjenevä meri ja ihmiset sen rannalla paneutuu muiden muassa yllä mainittuihin ongelmiin. Ajoittain jopa kaunokirjalliseen tyyliin kirjoitetussa tietokirjassa kerrotaan kuinka moniulotteisia vaikutuksia kalastuksella on: meidän toimintamme vaikuttaa niin ihmisten kuin eläinten elämään maapallon toiselle puolelle saakka. Kalastus on jättimäinen bisnes, jonka kokoluokkaa on vaikea ymmärtää.

"Ympäristöjärjestö Greenpeacen mukaan pohjatroolauksen seurauksena maailmassa tuhoutuu 148 jalkapallokenttää vastaava alue joka minuutti." (Kalavale, s. 23)

Kalavale paljastaa minkälaisia mätämunia suuret kalabisneksessä pyörivät yritykset ovat: ne riistävät sekä yhteistä luontoamme että ihmisiä, joiden elanto on riippuvainen niistä vähäisistä kaloista, jotka heidän lähiympäristössään kasvavat. Onki vs. troolari, kumpi voittaa?

"Supertroolari voi prosessoida lähes puoli miljoonaa kiloa kalaa päivässä ja se pystyy kalastamaan viikkokausia tauotta. Troolari kalastaa kuukaudessa enemmän kuin 7000 pienkalastajaa vuodessa." (Kalavale, s. 21)

Kirja myös raottaa sen kieroutuneen maailman verhoa, jossa ihmiset kalastavat ruokkiakseen kaloja kalakasvattamoissa tai eläimiä turkistarhoilla.

"Vaarin työ kalastajana oli kalastaa ruokaa ihmisille. Ammatistaan ylpeän kalastajan on vaikea sulattaa sitä, että nykyisin suomalaisten kalastajien työ on ruokkia turkistarhojen minkit."(Kalavale, s. 16)

Merien ekosysteemien pettäminen on vahvasti yhteydessä ekosysteemien toimivuuteen (tai toimimattomuuteen) myös merenpinnan yläpuolella. Meret ovat monimutkaisia järjestelmiä ja jokaisella pienimmälläkin osalla on tehtävänsä luonnon kiertokulussa. Kun yksi osa katoaa, vaikeuttaa se toisen osasen olemista, tämähän opetetaan jo ala-asteella. Päättäjät tietävät hyvin, mitä merissä tapahtuu, mutta silti yhteiskuntamme tukee toimintaa, joka edesauttaa pelätyn ympäristökatastrofin toteutumista. Kalavaleessa tuodaan esille myös se fakta, ettei tuontikalan alkuperästä oikeastaan ole takuita, ei edes suomalaisessa ruokapöydässä.

"Kaksi kolmasosaa EU:n alueella kulutetusta kalasta tuodaan unionin ulkopuolelta. Kalan todellista alkuperää on hyvin vaikea selvittää. WWF:n mukaan puolet EU:n tuontikalasta on laittomasti pyydettyä." (Kalavale, s. 63)

Ei ole epäselvää, että liputan Kalavaleen puolesta, mutta erityisen iloinen olen siitä, että kirjassa on myös omistettu oma kappaleensa kalalle tuntevana eläimenä. Kaloja on taidettu aina pitää tyhminä ja tunnottomina. Niihin isketään koukkuja ja sen jälkeen ne tukehtuvat kuoliaaksi, tai vaihtoehtoisesti ne heitetään veteen, kun on ensin revitty suu riekaleiksi. Viime aikoina on onneksi alettu enemmän puhua siitä, että kalakin tuntee kipua. Se, että me emme ehkä osaa tulkita kalan avunpyyntöjä, ei tarkoita sitä, etteikö se kärsisi. Kirjassa ihmetelläänkin, miksi eläinsuojelulainsäädäntöämme ei sovelleta kaloihin, vaikka laki tunnustaakin kalojen tuntevan kipua. Eläinsuojelulakimme on nurinkurinen myös siinä mielessä, että kalojen kohdalla uhanalaisstatuksella ei tunnu olevan mitään merkitystä.

"Äärimmäisen uhanalaisen meritaimenen voi kuitenkin Suomessa myydä torilla tai kauppahallissa 25 euron kilohintaan. Toisin kuin kasveja tai muita eläimiä, laki ei suojaa uhanalaisia kaloja, joilla on taloudellista arvoa." (Kalavale, s. 56)

Kalavale on lyhyt ja ytimekäs, mielenkiintoinen ja aiheeltaan ajankohtainen tietokirja. Kalavale voi aiheuttaa ärsyyntymistä, erityisesti ruokavaliossaan mereneläviä suosivien hyppysissä.

Kalavaleessa käsitellään kaikkia niitä kalastukseen ja merien tilanteeseen liittyviä aiheita, jotka ovat kasaantuneet mielessäni sellaiseksi sumpuksi, että en ole osannut selittää miksi en halua syödä kalaa. Haluankin kiittää kirjoittajia, te saitte ajatussumppuni auki! Pystyn heti luettelemaan vähintään kymmenen hyvää syytä, joiden vuoksi lautasellaan kannattaa suosia jotain muuta ruokaa kuin merestä nostettua.


Emma Kari & Kukka Ranta: Kalavale. Into Kustannus, 2012. 160 s. Kuva: Into Kustannus

                                                       

28. lokakuuta 2012

Suoraan talon grillistä!

Olin eilen reissun päällä Kajaanissa ja paluujunaa odotellessani etsin ravintolaa, jossa voisin syödä kunnollisen illallisen ennen pitkää kotimatkaa. Innostuin kovasti, kun erään ravintolan ulkopuolella mainostettiin uudistunutta ruokalistaa, joka huomioi hyvin myös vegaanit. Sisällä ravintolassa petyin. Tarjolla oli vain vihersalaatti tai burgeri kasvispihvillä. Kyselin, olisiko olemassa mitään muuta vaihtoehtoa, sillä olen lopen kyllästynyt iänikuisiin burgereihin ja pelkkä vihersalaatti taas ei pidä nälkää kovinkaan pitkään. Sain tiskin takaa lapun, jossa kerrottiin, että ravintola voi valmistaa kasvisruokailijoille myös juuresmunakkaan mädin kera. Ulkomainonta ei nyt aivan vastannut mielikuvaani siitä, kuinka hyvin vegaanit huomioidaan. Eivätkä kananmuna ja mäti mielestäni ole kasviksia.

2010-luvulla elellään, eikä suurin osa ravintoloistamme osaa edelleenkään palvella kasvissyöjiä saati sitten vegaaneja, eikä ongelma ole ainoastaan Kajaanissa vaan myös Helsingissä ja muissa Suomen suurkaupungeissa. Saadakseen ravitsevaa ja maukasta kasvisruokaa on mentävä syömään kasvisruokaan erikoistuneisiin ravintoloihin. Mielelläni suosinkin näitä ravintoloita, mutta entä jos meitä olisi menossa syömään suurempi porukka, josta osa haluaisi syödä lihaa? Kasvisruokapaikat ovat silloin automaattisesti pois listalta.

Ravintoloiden ruokalistat vaikuttavat usein ensisilmäyksellä hyvältä, ne mainostavat "Suoraan talon grillistä", "Kauden satoa" jne. Vaan eipä näytä hyvältä sittenkään. On possua, härkää ja kanaa grillattuna ja on lammaspataa kauden vihanneksilla. Mutta esimerkiksi hyviä kotimaisia juureksia ei ilmeisesti voi grillata tai tehdä kasvispataa ilman lammasta? Ei, vaihtoehto on joko vihersalaatti tai kuivankäntty hampurilainen.

Yhä kasvavassa määrin ihmiset alkavat tiedostaa niin ympäristöön kuin eläinten hyvinvointiin liittyviä ongelmia ja sen seurauksena yhä kasvavassa määrin ihmiset alkavat siirtyä kasvisravintoon, osa kokonaan, osa vähentämällä reippaasti lihan määrää ravinnossaan. Uskoisin että olisi myös ravintoloiden etu poistua pienestä turvallisesta laatikosta ja ryhtyä ajattelemaan laajemmin. Eivät kasvissyöjät ja vegaanit ole ainoat, jotka ovat pahoillaan ravintoloiden suppeasta kasvisruokavalikoimasta. Tiedän monia, jotka syövät muutaman kerran viikossa liharuokaa, mutta jotka mielellään söisivät ravintolassa hyvää kasvisruokaa, jos vain sellaista olisi tarjolla. Ruokalistoilla voisi siis hyvinkin olla useita erilaisia kasvisruokia, ehkä jopa täysin vegaanisia annoksia. Ravintoloilta tämä vain vaatisi ennakkoluulottomuutta ja hieman uskallusta.

Hyvin usein ravintolat tarjoavat vain salaattia kasvisvaihtoehtona. Mutta miksi minun pitäisi tyytyä salaattiin, kun muut pöydässäni syövät valkosipuliperunoita kera tillilohen tai kokolihapihviä punaviinikastikkeessa? Minä haluaisin mässätä siinä missä muutkin. En minä mene ravintolaan laihduttamaan. Ravintolat voisivat vallan hyvin valmistaa runsaan, monipuolisen ja ravitsevan aterian vaikkapa kauden vihanneksista kera seitanpihvin ja valkosipulikastikkeen. Ammattikokille tämän ei luulisi olevan yhtään sen haastavampaa kuin lihaisan pihviaterian valmistaminen. Ravintoloitsijat tuntuvat myös jättävän huomiotta sen, että kananmunattomia ja maidottomia elintarvikkeita löytyisi helposti ja ne kävisivät vegaanien lisäksi muillekin. Tällaisia tuotteita suosimalla saisi vegaaniruokailijalle hyvän mielen, kun taas muut eivät luultavasti eroa kananmunalliseen tai maidolliseen tuotteeseen huomaisi. Mikseivät ravintolat voisi käyttää esimerkiksi kananmunatonta majoneesia? Näin vegaanin ei tarvitsisi tyytyä kuivaan burgeriin. Uskoisinpa, että myös kananmuna- ja maitoallergiset sekä laktoosi-intolerantikot kiittäisivät maidottomien ja munattomien tuotteiden suosimisesta.

Mistä kaikki sitten kiikastaa? Liekö kyse siitä, että ravintoloitsijat uskovat kasvisruoan edelleen kiinnostavan vain niin pientä joukkoa, ettei tällaista erityisryhmää kannata palvella. Mikäli näin on, on se harmillista, sillä eiväthän ihmiset voi tilata kasvisruokaa jos sellaista ei ole tarjolla. Vai onko kyse siitä, että kasvisruoan ajatellaan olevan vaikeaa ja kallista valmistaa. Tämähän ei pidä paikkaansa: kasvisruoan valmistaminen on helppoa ja halpaa, ehkä jopa halvempaa kuin liharuokien valmistaminen.

Oletteko kanssani samaa mieltä, että ravintolat voisivat kehittää ateriatarjontaansa ympäristö- ja eläinystävällisempään suuntaan ja ottaa viimein huomioon myös se asiakaskunta, joka ei halua porsaan pyllyä lautaselleen?





7. lokakuuta 2012

Kasvissyöjänä Costa Ricassa

Jännitän aina matkoillani sitä, löydänkö itselleni ruokaa sen verran, että pysyn hengissä. Suureksi iloksi Costa Rica osoittautui kasvissyöjälle todella helpoksi maaksi antimiensa puolesta. Koska Costa Rica on tunnettu ekomatkailumaana, näytetään kasvissyönnille peukkua, sillä onhan kasvisruokailijan ekologinen jalanjälki huomattavasti pienempi kuin liharuokien syöjillä. Kasvisruokaa löytyy jopa kämäisimmän pikkukylän autenttisimmasta keittiöstä, ei siis ainoastaan turistipaikoista.

Joskus olen ulkomailla törmännyt siihen, että kasvisruokaa pyydettyäni minulle tarjotaan kalaa tai kanaa. Costa Ricassa oli toisin, sillä siellä kanaa ja kalaa ei lasketa kasviksiksi. Olin myös positiivisesti yllättynyt, kun monissa paikoissa minulta tarkistettiin oma-aloitteisesti, saako ruoassani olla kananmunaa tai maitotuotteita, ja näistä olikin helppo kieltäytyä. Voisin vannoa, että monin paikoin kasvisruoat olivat maukkaampia, runsaampia ja ravitsevimpia kuin suomalaisissa ravintoloissa. Kotimaiset kokit voisivat siis mennä tutustumismatkalle Costa Ricaan ja ottaa oppia, kuinka kasvisruokailijallekin voidaan tarjota mahantäydeltä herkullista ruokaa. Esimerkiksi kun tilasin pastaa tomaattikastikkeella sain pastakastiketta, jossa oli muun muassa porkkanaa, parsakaalia ja kukkakaalia hyvin maustettuna. Suomessa olisin saanut vain pastaa tomaattikastikkeella. Usein pääruoan lisäksi tuli erilaisia salaatteja, guacamolea, salsaa, paistettua banaania ja sellaisia erikoisia hedelmiä ja vihanneksia, joita en edes tunnistanut.

Pavut ja riisi. Tämä "avioliitto" tulee tutuksi Costa Ricassa, sillä paikalliset syövät papuja ja riisiä joka päivä. Aamupalalla syödään papuja ja riisiä, tuolloin ruokaa kutsutaan gallo pintoksi. Iltapäivällä ja illalla syödään papuja ja riisiä ja tuolloin ruoka on nimeltään casado (= avioliitto). Karibian puolella on vielä näiden lisäksi saatavilla papuja ja riisiä, kun pyytää niitä nimellä rice and beans. Ruoka ei tietystikään jää pelkkiin papuihin ja riiseihin vaan puolet lautasesta täyttyy tuoreista sekä paistetuista hedelmistä sekä vihanneksista.

San Josessa kävimme syömässä kasvisravintolassa, jollaisia kaupungissa on ainakin kaksi kappaletta. Tarjolla oli monia erilaisia ruokia hampurilaisista lasagneen. Ruokalistalla oli runsaasti soijasuikaleita, soijapihvejä ja tofua eri lisukkeilla jne. Ja maistui hyvältä!

Kuukauden reissulla söin hedelmiä varmasti enemmän kuin koko vuonna yhteensä. Hedelmät ovat niin maukkaita tuoreina. Tilasin ainakin kerran päivässä itselleni hedelmälautasen, jossa oli esimerkiksi ananasta, papaijaa, banaania ja melonia. Myös erilaiset mehut olivat suosikkejani. Mehuihin laitettiin hedelmien lisäksi marjoja ja vaikkapa pinaattia. Mehut pystyi tilaamaan veteen, maitoon tai soijamaitoon tehtynä. Voi että jos Suomeen saisi sellaisen smoothiekiskan, millaisia ympäri Costa Ricaa löytyi!

Tortugueron Wild Ginger -ravintolaa muistelen lämmöllä vielä pitkään. Omistajapariskunnan vaimo kokkasi ja mies tarjoili. Olivat taitavia niin asiakaspalvelussa kuin muutoinkin hyviä tyyppejä. Annokset olivat maukkaita ja ympäristö mitä jännittävin. Eipä ihme, että TripAdvisorissa Wild Ginger on rankattu Tortugueron ykkösravintolaksi.

El Castillossa asuimme majatalossa, jonka omistajat olivat kasvissyöjiä. Ronnie-kokki, loihti meille hurjan hyviä ja täyttäviä ruokia. Paikassa on perinteenä, että illallinen kokataan porukalla, kokin opastuksella. Söimme muun muassa täytettyjä jättiläistomaatteja lisukkeineen ja jälkiruoaksi ananaskookospiirakoita. Nam! Kaikessa yksinkertaisuudessaan, Ronnien alkukeitot olivat suussa sulavia. Lisäpisteitä annan ehdottomasti siitä, että paikan omistajat kasvattavat tiluksillaan kaikki tarjottavat kasvikset. Lähiruokaa parhaimmillaan, luomuna tietysti.

Pahinta mitä matkallamme tapahtui oli se kun eräänä aamuna saimme aamupalaksi sokerimehussa nesteytettyjä paahtoleipiä kera siirapin, kermavaahdon ja suklaakastikkeen. Pidän kyllä makeasta, mutta aamupalalla haluan jotain terveellistä ja suolaista.

Kaiken kaikkiaan, reissusta jäi ruokien puolesta hyvä fiilis ja voin suositella Costa Ricaa vegaaneille. Siellä ei tarvitse kuolla nälkään!



Kaikki Costa Ricaan liittyvät tarinoinnit:

Kasvissyöjänä Costa Ricassa

Costa Rica: Cahuita

Costa Rica: Tortuguero

Costa Rica: Arenalin ympäristö

Costa Rica: Monte Verde

Costa Rica: Uvita

Costa Rica: San Gerardo de Rivas



P.s. Käypä tykkäämässä blogista myös Facebookissa.