31. lokakuuta 2012

Kalavale - kirja, joka jokaisen tulisi lukea

"Toteutuessaan kalakantojen romahdus olisi suurimpia ympäristökatastrofeja ihmiskunnan historiassa. Maailman kaupallisesta kalastuksesta vain pieni osa on kestävällä tasolla." (Kalavale, s. 21)

Olen jo vuosia ollut huolissani maailman merien tilanteesta: kalojen määrä on huvennut ylikalastuksen vuoksi ja kalojen ohessa haaveihin joutuu runsaasti sivutuotteena muitakin eläimiä, kuten valaita ja delfiinejä. Eikä siinä kaikki, meret ovat heikossa hapessa ja korallit tekevät kuolemaa. Merien tasapaino on pahasti järkkynyt ja seuraukset ovat jo selvästi näkyvissä, niin merissä kuin niiden rannoilla. Olen ollut turhautunut, sillä ketään muuta merien huolestuttava kohtalo ei ole tuntunut kiinnostavan.

Emma Karin ja Kukka Rannan tänä vuonna julkaistu kirja Kalavale - Tyhjenevä meri ja ihmiset sen rannalla paneutuu muiden muassa yllä mainittuihin ongelmiin. Ajoittain jopa kaunokirjalliseen tyyliin kirjoitetussa tietokirjassa kerrotaan kuinka moniulotteisia vaikutuksia kalastuksella on: meidän toimintamme vaikuttaa niin ihmisten kuin eläinten elämään maapallon toiselle puolelle saakka. Kalastus on jättimäinen bisnes, jonka kokoluokkaa on vaikea ymmärtää.

"Ympäristöjärjestö Greenpeacen mukaan pohjatroolauksen seurauksena maailmassa tuhoutuu 148 jalkapallokenttää vastaava alue joka minuutti." (Kalavale, s. 23)

Kalavale paljastaa minkälaisia mätämunia suuret kalabisneksessä pyörivät yritykset ovat: ne riistävät sekä yhteistä luontoamme että ihmisiä, joiden elanto on riippuvainen niistä vähäisistä kaloista, jotka heidän lähiympäristössään kasvavat. Onki vs. troolari, kumpi voittaa?

"Supertroolari voi prosessoida lähes puoli miljoonaa kiloa kalaa päivässä ja se pystyy kalastamaan viikkokausia tauotta. Troolari kalastaa kuukaudessa enemmän kuin 7000 pienkalastajaa vuodessa." (Kalavale, s. 21)

Kirja myös raottaa sen kieroutuneen maailman verhoa, jossa ihmiset kalastavat ruokkiakseen kaloja kalakasvattamoissa tai eläimiä turkistarhoilla.

"Vaarin työ kalastajana oli kalastaa ruokaa ihmisille. Ammatistaan ylpeän kalastajan on vaikea sulattaa sitä, että nykyisin suomalaisten kalastajien työ on ruokkia turkistarhojen minkit."(Kalavale, s. 16)

Merien ekosysteemien pettäminen on vahvasti yhteydessä ekosysteemien toimivuuteen (tai toimimattomuuteen) myös merenpinnan yläpuolella. Meret ovat monimutkaisia järjestelmiä ja jokaisella pienimmälläkin osalla on tehtävänsä luonnon kiertokulussa. Kun yksi osa katoaa, vaikeuttaa se toisen osasen olemista, tämähän opetetaan jo ala-asteella. Päättäjät tietävät hyvin, mitä merissä tapahtuu, mutta silti yhteiskuntamme tukee toimintaa, joka edesauttaa pelätyn ympäristökatastrofin toteutumista. Kalavaleessa tuodaan esille myös se fakta, ettei tuontikalan alkuperästä oikeastaan ole takuita, ei edes suomalaisessa ruokapöydässä.

"Kaksi kolmasosaa EU:n alueella kulutetusta kalasta tuodaan unionin ulkopuolelta. Kalan todellista alkuperää on hyvin vaikea selvittää. WWF:n mukaan puolet EU:n tuontikalasta on laittomasti pyydettyä." (Kalavale, s. 63)

Ei ole epäselvää, että liputan Kalavaleen puolesta, mutta erityisen iloinen olen siitä, että kirjassa on myös omistettu oma kappaleensa kalalle tuntevana eläimenä. Kaloja on taidettu aina pitää tyhminä ja tunnottomina. Niihin isketään koukkuja ja sen jälkeen ne tukehtuvat kuoliaaksi, tai vaihtoehtoisesti ne heitetään veteen, kun on ensin revitty suu riekaleiksi. Viime aikoina on onneksi alettu enemmän puhua siitä, että kalakin tuntee kipua. Se, että me emme ehkä osaa tulkita kalan avunpyyntöjä, ei tarkoita sitä, etteikö se kärsisi. Kirjassa ihmetelläänkin, miksi eläinsuojelulainsäädäntöämme ei sovelleta kaloihin, vaikka laki tunnustaakin kalojen tuntevan kipua. Eläinsuojelulakimme on nurinkurinen myös siinä mielessä, että kalojen kohdalla uhanalaisstatuksella ei tunnu olevan mitään merkitystä.

"Äärimmäisen uhanalaisen meritaimenen voi kuitenkin Suomessa myydä torilla tai kauppahallissa 25 euron kilohintaan. Toisin kuin kasveja tai muita eläimiä, laki ei suojaa uhanalaisia kaloja, joilla on taloudellista arvoa." (Kalavale, s. 56)

Kalavale on lyhyt ja ytimekäs, mielenkiintoinen ja aiheeltaan ajankohtainen tietokirja. Kalavale voi aiheuttaa ärsyyntymistä, erityisesti ruokavaliossaan mereneläviä suosivien hyppysissä.

Kalavaleessa käsitellään kaikkia niitä kalastukseen ja merien tilanteeseen liittyviä aiheita, jotka ovat kasaantuneet mielessäni sellaiseksi sumpuksi, että en ole osannut selittää miksi en halua syödä kalaa. Haluankin kiittää kirjoittajia, te saitte ajatussumppuni auki! Pystyn heti luettelemaan vähintään kymmenen hyvää syytä, joiden vuoksi lautasellaan kannattaa suosia jotain muuta ruokaa kuin merestä nostettua.


Emma Kari & Kukka Ranta: Kalavale. Into Kustannus, 2012. 160 s. Kuva: Into Kustannus

                                                       

28. lokakuuta 2012

Suoraan talon grillistä!

Olin eilen reissun päällä Kajaanissa ja paluujunaa odotellessani etsin ravintolaa, jossa voisin syödä kunnollisen illallisen ennen pitkää kotimatkaa. Innostuin kovasti, kun erään ravintolan ulkopuolella mainostettiin uudistunutta ruokalistaa, joka huomioi hyvin myös vegaanit. Sisällä ravintolassa petyin. Tarjolla oli vain vihersalaatti tai burgeri kasvispihvillä. Kyselin, olisiko olemassa mitään muuta vaihtoehtoa, sillä olen lopen kyllästynyt iänikuisiin burgereihin ja pelkkä vihersalaatti taas ei pidä nälkää kovinkaan pitkään. Sain tiskin takaa lapun, jossa kerrottiin, että ravintola voi valmistaa kasvisruokailijoille myös juuresmunakkaan mädin kera. Ulkomainonta ei nyt aivan vastannut mielikuvaani siitä, kuinka hyvin vegaanit huomioidaan. Eivätkä kananmuna ja mäti mielestäni ole kasviksia.

2010-luvulla elellään, eikä suurin osa ravintoloistamme osaa edelleenkään palvella kasvissyöjiä saati sitten vegaaneja, eikä ongelma ole ainoastaan Kajaanissa vaan myös Helsingissä ja muissa Suomen suurkaupungeissa. Saadakseen ravitsevaa ja maukasta kasvisruokaa on mentävä syömään kasvisruokaan erikoistuneisiin ravintoloihin. Mielelläni suosinkin näitä ravintoloita, mutta entä jos meitä olisi menossa syömään suurempi porukka, josta osa haluaisi syödä lihaa? Kasvisruokapaikat ovat silloin automaattisesti pois listalta.

Ravintoloiden ruokalistat vaikuttavat usein ensisilmäyksellä hyvältä, ne mainostavat "Suoraan talon grillistä", "Kauden satoa" jne. Vaan eipä näytä hyvältä sittenkään. On possua, härkää ja kanaa grillattuna ja on lammaspataa kauden vihanneksilla. Mutta esimerkiksi hyviä kotimaisia juureksia ei ilmeisesti voi grillata tai tehdä kasvispataa ilman lammasta? Ei, vaihtoehto on joko vihersalaatti tai kuivankäntty hampurilainen.

Yhä kasvavassa määrin ihmiset alkavat tiedostaa niin ympäristöön kuin eläinten hyvinvointiin liittyviä ongelmia ja sen seurauksena yhä kasvavassa määrin ihmiset alkavat siirtyä kasvisravintoon, osa kokonaan, osa vähentämällä reippaasti lihan määrää ravinnossaan. Uskoisin että olisi myös ravintoloiden etu poistua pienestä turvallisesta laatikosta ja ryhtyä ajattelemaan laajemmin. Eivät kasvissyöjät ja vegaanit ole ainoat, jotka ovat pahoillaan ravintoloiden suppeasta kasvisruokavalikoimasta. Tiedän monia, jotka syövät muutaman kerran viikossa liharuokaa, mutta jotka mielellään söisivät ravintolassa hyvää kasvisruokaa, jos vain sellaista olisi tarjolla. Ruokalistoilla voisi siis hyvinkin olla useita erilaisia kasvisruokia, ehkä jopa täysin vegaanisia annoksia. Ravintoloilta tämä vain vaatisi ennakkoluulottomuutta ja hieman uskallusta.

Hyvin usein ravintolat tarjoavat vain salaattia kasvisvaihtoehtona. Mutta miksi minun pitäisi tyytyä salaattiin, kun muut pöydässäni syövät valkosipuliperunoita kera tillilohen tai kokolihapihviä punaviinikastikkeessa? Minä haluaisin mässätä siinä missä muutkin. En minä mene ravintolaan laihduttamaan. Ravintolat voisivat vallan hyvin valmistaa runsaan, monipuolisen ja ravitsevan aterian vaikkapa kauden vihanneksista kera seitanpihvin ja valkosipulikastikkeen. Ammattikokille tämän ei luulisi olevan yhtään sen haastavampaa kuin lihaisan pihviaterian valmistaminen. Ravintoloitsijat tuntuvat myös jättävän huomiotta sen, että kananmunattomia ja maidottomia elintarvikkeita löytyisi helposti ja ne kävisivät vegaanien lisäksi muillekin. Tällaisia tuotteita suosimalla saisi vegaaniruokailijalle hyvän mielen, kun taas muut eivät luultavasti eroa kananmunalliseen tai maidolliseen tuotteeseen huomaisi. Mikseivät ravintolat voisi käyttää esimerkiksi kananmunatonta majoneesia? Näin vegaanin ei tarvitsisi tyytyä kuivaan burgeriin. Uskoisinpa, että myös kananmuna- ja maitoallergiset sekä laktoosi-intolerantikot kiittäisivät maidottomien ja munattomien tuotteiden suosimisesta.

Mistä kaikki sitten kiikastaa? Liekö kyse siitä, että ravintoloitsijat uskovat kasvisruoan edelleen kiinnostavan vain niin pientä joukkoa, ettei tällaista erityisryhmää kannata palvella. Mikäli näin on, on se harmillista, sillä eiväthän ihmiset voi tilata kasvisruokaa jos sellaista ei ole tarjolla. Vai onko kyse siitä, että kasvisruoan ajatellaan olevan vaikeaa ja kallista valmistaa. Tämähän ei pidä paikkaansa: kasvisruoan valmistaminen on helppoa ja halpaa, ehkä jopa halvempaa kuin liharuokien valmistaminen.

Oletteko kanssani samaa mieltä, että ravintolat voisivat kehittää ateriatarjontaansa ympäristö- ja eläinystävällisempään suuntaan ja ottaa viimein huomioon myös se asiakaskunta, joka ei halua porsaan pyllyä lautaselleen?





7. lokakuuta 2012

Kasvissyöjänä Costa Ricassa

Jännitän aina matkoillani sitä, löydänkö itselleni ruokaa sen verran, että pysyn hengissä. Suureksi iloksi Costa Rica osoittautui kasvissyöjälle todella helpoksi maaksi antimiensa puolesta. Koska Costa Rica on tunnettu ekomatkailumaana, näytetään kasvissyönnille peukkua, sillä onhan kasvisruokailijan ekologinen jalanjälki huomattavasti pienempi kuin liharuokien syöjillä. Kasvisruokaa löytyy jopa kämäisimmän pikkukylän autenttisimmasta keittiöstä, ei siis ainoastaan turistipaikoista.

Joskus olen ulkomailla törmännyt siihen, että kasvisruokaa pyydettyäni minulle tarjotaan kalaa tai kanaa. Costa Ricassa oli toisin, sillä siellä kanaa ja kalaa ei lasketa kasviksiksi. Olin myös positiivisesti yllättynyt, kun monissa paikoissa minulta tarkistettiin oma-aloitteisesti, saako ruoassani olla kananmunaa tai maitotuotteita, ja näistä olikin helppo kieltäytyä. Voisin vannoa, että monin paikoin kasvisruoat olivat maukkaampia, runsaampia ja ravitsevimpia kuin suomalaisissa ravintoloissa. Kotimaiset kokit voisivat siis mennä tutustumismatkalle Costa Ricaan ja ottaa oppia, kuinka kasvisruokailijallekin voidaan tarjota mahantäydeltä herkullista ruokaa. Esimerkiksi kun tilasin pastaa tomaattikastikkeella sain pastakastiketta, jossa oli muun muassa porkkanaa, parsakaalia ja kukkakaalia hyvin maustettuna. Suomessa olisin saanut vain pastaa tomaattikastikkeella. Usein pääruoan lisäksi tuli erilaisia salaatteja, guacamolea, salsaa, paistettua banaania ja sellaisia erikoisia hedelmiä ja vihanneksia, joita en edes tunnistanut.

Pavut ja riisi. Tämä "avioliitto" tulee tutuksi Costa Ricassa, sillä paikalliset syövät papuja ja riisiä joka päivä. Aamupalalla syödään papuja ja riisiä, tuolloin ruokaa kutsutaan gallo pintoksi. Iltapäivällä ja illalla syödään papuja ja riisiä ja tuolloin ruoka on nimeltään casado (= avioliitto). Karibian puolella on vielä näiden lisäksi saatavilla papuja ja riisiä, kun pyytää niitä nimellä rice and beans. Ruoka ei tietystikään jää pelkkiin papuihin ja riiseihin vaan puolet lautasesta täyttyy tuoreista sekä paistetuista hedelmistä sekä vihanneksista.

San Josessa kävimme syömässä kasvisravintolassa, jollaisia kaupungissa on ainakin kaksi kappaletta. Tarjolla oli monia erilaisia ruokia hampurilaisista lasagneen. Ruokalistalla oli runsaasti soijasuikaleita, soijapihvejä ja tofua eri lisukkeilla jne. Ja maistui hyvältä!

Kuukauden reissulla söin hedelmiä varmasti enemmän kuin koko vuonna yhteensä. Hedelmät ovat niin maukkaita tuoreina. Tilasin ainakin kerran päivässä itselleni hedelmälautasen, jossa oli esimerkiksi ananasta, papaijaa, banaania ja melonia. Myös erilaiset mehut olivat suosikkejani. Mehuihin laitettiin hedelmien lisäksi marjoja ja vaikkapa pinaattia. Mehut pystyi tilaamaan veteen, maitoon tai soijamaitoon tehtynä. Voi että jos Suomeen saisi sellaisen smoothiekiskan, millaisia ympäri Costa Ricaa löytyi!

Tortugueron Wild Ginger -ravintolaa muistelen lämmöllä vielä pitkään. Omistajapariskunnan vaimo kokkasi ja mies tarjoili. Olivat taitavia niin asiakaspalvelussa kuin muutoinkin hyviä tyyppejä. Annokset olivat maukkaita ja ympäristö mitä jännittävin. Eipä ihme, että TripAdvisorissa Wild Ginger on rankattu Tortugueron ykkösravintolaksi.

El Castillossa asuimme majatalossa, jonka omistajat olivat kasvissyöjiä. Ronnie-kokki, loihti meille hurjan hyviä ja täyttäviä ruokia. Paikassa on perinteenä, että illallinen kokataan porukalla, kokin opastuksella. Söimme muun muassa täytettyjä jättiläistomaatteja lisukkeineen ja jälkiruoaksi ananaskookospiirakoita. Nam! Kaikessa yksinkertaisuudessaan, Ronnien alkukeitot olivat suussa sulavia. Lisäpisteitä annan ehdottomasti siitä, että paikan omistajat kasvattavat tiluksillaan kaikki tarjottavat kasvikset. Lähiruokaa parhaimmillaan, luomuna tietysti.

Pahinta mitä matkallamme tapahtui oli se kun eräänä aamuna saimme aamupalaksi sokerimehussa nesteytettyjä paahtoleipiä kera siirapin, kermavaahdon ja suklaakastikkeen. Pidän kyllä makeasta, mutta aamupalalla haluan jotain terveellistä ja suolaista.

Kaiken kaikkiaan, reissusta jäi ruokien puolesta hyvä fiilis ja voin suositella Costa Ricaa vegaaneille. Siellä ei tarvitse kuolla nälkään!



Kaikki Costa Ricaan liittyvät tarinoinnit:

Kasvissyöjänä Costa Ricassa

Costa Rica: Cahuita

Costa Rica: Tortuguero

Costa Rica: Arenalin ympäristö

Costa Rica: Monte Verde

Costa Rica: Uvita

Costa Rica: San Gerardo de Rivas



P.s. Käypä tykkäämässä blogista myös Facebookissa.