31. maaliskuuta 2014

Rahankeräyslaki tulisi päivittää palvelemaan paremmin nykypäivän kansalaisjärjestötoimintaa

Kansalaisjärjestöt tarvitsevat säännöllistä lahjoitusvirtaa toimiakseen omien toimintakohteidensa hyväksi. Laillisin keinoin toimivat järjestöt lisäävät lahjoituspyyntöjä sisältäviin materiaaleihinsa rahankeräyslupanumeron, jonka Poliisihallitus myöntää oikeaoppista hakemusta vastaan. Kun lupakausi päättyy, järjestö tekee saaduista lahjoituksista tilityksen Poliisihallitukselle. Kuulostaa ihan yksinkertaiselta ja järkevältä.

Käytännössä hakuprosessi on erittäin pitkä ja turhauttava, eikä lainkaan nykypäivään sopiva. Hakemuksessa pyydetään esimerkiksi erittelemään mihin, missä ja millä tavalla lahjoituksia pyydetään. On todella mahdotonta esimerkiksi tietää, millaisia erilaisia verkkosovelluksia varainhankkijoiden avuksi tulee seuraavien lähikuukausien aikana, saati sitten seuraavan kahden vuoden aikana. Kun uusi varainhankintakeino tulee järjestöjen käyttöön, olisi siihen parasta tarttua heti, nykymaailma kun on kovin hektinen ja muuttuu nopeasti. On ajan tuhlaamista, että järjestöt joutuvat tekemään Poliisihallitukselle muutosilmoituksen ja odottamaan useita kuukausia sen käsittelyä. Kun hakemus on käsitelty ja lupa uuteen keräykseen myönnetty, markkinoilla on jo aivan uudet varainhankinnanvälineet, ja huonolla tuurilla juuri luvan saanut keräysmuoto onkin auttamattomasti vanha.

Vaikka järjestöllä ei olisi tarvetta muutoshakemukselle ja sen suomille uusille keräysmuodoille, jo perusluvan saaminen voi kestää niin kauan, että vanha lupa ehtii mennä umpeen. Poliisihallitukselta tulee kehotus poistaa kaikki lahjoituspyynnöt potentiaalisten lahjoittajien nähtäviltä. Tämä tietää järjestöille rahanmenoa, kun lahjoitusvirta pysähtyy kuin seinään. Järjestöille tulee myös kuluja ehkä jopa koko toiminnan keskeyttämisestä, kuten myös toiminnan uudelleen aloittamisesta ja lahjoituskeräysten uudelleen käynnistämisestä. Työaikaa kuluu rutkasti, kun luvan uusimisen vuoksi myös kaikki materiaalit menevät uusiksi kahden vuoden välein: niihin täytyy painattaa uusi rahankeräyslupa, vaikka materiaalit olisivat muutoin ajan tasalla.

Rahankeräyslakiin tulisi saada pikaisesti muutoksia. Ensinnäkin keräystavat ja paikat voisi jättää kansalaisjärjestöjen huoleksi. Tärkeämpää kuin se, missä ja miten lahjoituksia kerätään, on mielestäni se, mihin ja miten lahjoitukset käytetään. Jos järjestö on ilmoittanut keräävänsä lahjoituksia tietyn kohteen auttamiseksi ja kertonut, että työ on pääasiassa esimerkiksi kampanjointia, tiedottamista ja lainsäädäntöön vaikuttamista, niin liekö sillä suurta merkitystä, tuleeko se lahjoitus keräyslippaaseen ostarilla vai järjestön sivulla olleen verkkomaksumahdollisuuden kautta.

Mahdollisimman nopeasti pitäisi saada myös pidennettyä lupa-aikaa, edes viiteen vuoteen, sillä lupahakemus- ja materiaalien uusimisrumba kahden vuoden välein on järjestöjen resurssien haaskausta ja pois siitä työstä, mikä järjestön ydintoimintaan kuuluu. Ehkäpä tulevaisuudessa voisi miettiä sellaistakin vaihtoehtoa, että ympäri vuoden toimivat järjestöt voisivat hakea toistaiseksi voimassaolevaa lupaa, jonka ne saisivat säilyttää, kun tietyin väliajoin raportoisivat siitä, onko toiminnan luonne pysynyt sellaisena kuin ovat sen ilmoittaneet olevan. Jos järjestötoiminta ei ole yhtäkkiseltään muuttunut liiketoiminnaksi tai järjestö ei ole tyystin vaihtanut toimintakohteitaan, rahankeräyslupa pysyy voimassa.  Mielestäni myös yksittäisiin hankkeisiin tulisi voida hakea määräaikaista rahankeräyslupaa. Kuten aiemmin mainitsin, suuri epäkohta on rahankeräyslupahakemusten kohtuuttoman pitkät käsittelyajat ja niiden tulisi lyhentyä huomattavasti.

Rahankeräyslain ja Poliisihallituksen toiminnan ei tulisi hankaloittaa tai estää kansalaisjärjestöjen toimintaa, koska järjestöt antavat massiivisen panostuksen toimimalla yhteisen hyvän puolesta, kukin omalla toiminta-alueellaan. Järjestöt ovat asiantuntevia ja päteviä, ja niiden työntekijät oman alansa ammattilaisia. Järjestöt eivät voi toimia nykyisessä mittakaavassa ja nykyisellä ammattitaidolla ilman kunnollista rahoitusta ja kun valtion rahoituksenkin on uhkailtu pienevän entisestään, on järjestöjen pystyttävä keräämään lahjoituksia yksityisiltä ihmisiltä nykyistä joustavammin. Monet järjestöt eivät saa/halua edes valtion tukia.

Rahankeräyslaki on siis aiheellista uudistaa pikaisesti. Meillä on hyvää työtä tekeviä toimijoita ja meillä on lahjoittajia, jotka haluavat tukea hyvää työtä tekeviä toimijoita – annetaan heidän löytää toisensa!





6. maaliskuuta 2014

Seinää tuijottavat lehmät, metalliketjua kalisuttavat siat – Näin iloista on suomalaisen tuotantoeläimen arki!

Odotin kuin kuuta nousevaa, että Eveliina Lundqvistin Salainen päiväkirja eläintiloilta julkaistaan ja kun viimein sain sen käsiini, luin sen lähes yhdeltä istumalta.

Eveliina Lundqvist vieraili ja työskenteli parillakymmenellä eläintilalla ja halusi kirjoittaa kirjan eläintilojen arjesta, sillä hänen mielestään media ei anna oikeaa käsitystä siitä, kuinka eläimet oikeasti tiloilla elävät. Lundqvist halusi nähdä eläintuotannon arkipäivän omin silmin, koska oli toisaalta kyllästynyt tuottajien marinaan siitä, että eläinsuojelijat eivät kerro totuutta, mutta toisaalta hän halusi myös varmistaa, pitävätkö eläinsuojelujärjestöjen väitteet paikkaansa. Harmikseen hän sai huomata, että eläinsuojelujärjestöjen sivuilta löytyvä tieto pitää paikkaansa, ja jollain tilalla asiat saattoivat olla vielä huonommin.

Lundqvist ihmettelee kirjassaan, miksi eläimiä ei kohdella ystävällisesti. Eläimet kuitenkin elävät näillä tiloilla vain ja ainoastaan siksi, että ihminen on ne sinne teljennyt omia tarpeitaan palvelemaan. Lehmä on muuttunut koneeksi ja sellaisena sitä usein tunnutaan myös käsiteltävän.

Olen itsekin nähnyt vasikoita pieniin karsinoihin sullottuna. Nämä karsinat näyttivät varsinaisilta klaustrofobiasta kärsivien painajaisilta: tilat olivat niin ahtaat, etteivät vasikat mahtuneet liikkumaan ja seinät niin korkealla, ettei niiden takaa nähnyt mitään. Vasikat kyllä kuulivat, kuinka emä huutaa poikasensa perään. ”Miltä tuntuu menettää poikasensa kerta toisensa jälkeen?” Lundqvist mietti emän kokemusta ja samaa mietin minä. ”En nähnyt niillä olkia tai muita pehmikkeitä enkä myöskään juomavettä. Yhdessä karsinassa oli niin isot raot lattiassa, että vasikan oli vaikeaa päästä seisomaan”, Lundqvist kuvaa erästä tilaa kirjassaan.

Paitsi tuottajia, jotka kiireestä tai laiskuudesta johtuen hoitavat eläimiä hätäisesti ja niin sanotusti vasemmalla kädellä, Lundqvist kritisoi myös lakia, joka on riittämätön eikä ota tarpeeksi hyvin huomioon eläinten lajityypillisiä tai yksilöllisiä tarpeita. Myös suoraa väkivaltaa eläimiä kohtaan esiintyy. Ei ehkä kaikilla tiloilla, mutta huomattavan monella kuitenkin.

”Isäntä asetti sähköpiiskan lehmän reiteen ja painoi nappulaa useita kertoja samalla kun toinen työntekijöistä kiskoi eläintä päästä olevista köysistä. Lehmä kaatui polvilleen”, Lundqvist kuvailee näkemäänsä. Onko maidon juominen oikeasti tämän arvoista?

Lundqvist toivoo, että ihmiset eivät kieltäisi tuotantoeläimiä tuntevina olentoina ja näkisivät eläintuotannon arjen, esimerkiksi porsaiden kastroinnin ja kanojen kannibalismin. “-- jostain syystä ihmisistä on kai normaalia, että lehmät tuijottavat samaa seinää liikkumattomana vuodesta toiseen”, Lundqvist toteaa. Hän kirjoittaa myös karanteeninavetasta, jossa lehmille annetaan antibiootteja ”varmuuden vuoksi” sekä pitkistä, jopa neljä päivää kestävistä kuljetuksista.

Kirjassa kerrotaan myös sikaloista, joissa työskennellessään Lundqvist sai huomata sen kuinka mahdotonta sikojen yksilöllinen hoitaminen on. Osa sairaista sioista saa nopeasti pultin otsaansa, osa puolestaan saa kulkea avohaava jalassaan ja häntä purtuna ilman, että työntekijät lotkauttavat korviaan. Toisaalta antibioottia tunnutaan antavan joillekin eläimille sellaista tahtia, että se sai Lundqvistin pohtimaan, kauanko menee, että antibiootit eivät enää vaikuta ihmiseen. Selväksi tulee myös se, että rohkeammiksi ja sitkeämmiksi jalostamisella on saatu aikaan aikaisempaa aggressiivisempia sikoja. Näille älykkäille eläimille ei tarjota läheskään riittävästi virikkeitä ja eläimet turhautuvat.

”Farmari kertoi saavansa 7000–8000 euroa vuodessa eläinten hyvinvointitukea. Tukea oli edellyttänyt mm. sairaskarsinamahdollisuus, kuivikkeen laitto ja virike. Eli siis kolmenkymmenen sentin seinään kiinnitettävä metalliketju riittää virikkeeksi ja neljä kourallista kutteria kuivikkeeksi ja sitten maksetaan monta tonnia…? Mikäli tämä sikala saa hyvinvointitukea, minkälainen on sikala, joka ei saa?” 

Lundqvistin kirja ei anna hyvää kuvaa eläintuottajista ja -hoitajista. Eläimiä kohdellaan epäkunnioittavasti ja niitä jopa piilotetaan eläinlääkäriltä. Tänään MTK on MTV:n mukaan jyrähtänyt, koska Lundqvistin kirja mustamaalaa kotieläintuotantoa. ”Suojalan mukaan eläinaktivistien toiminta kuormittaa kotieläintuottajia. MTK on huolissaan tuottajien henkisestä jaksamisesta”, MTV uutisoi MTK:n kannasta. Itse olen huolestunut siitä, että MTK ei myönnä tiloilla olevan mitään vikaa, eikä myöskään kommenttiensa perusteella näytä olevan huolissaan eläinten hyvinvoinnista (tiedän kyllä, että tuottajan burnoutista kärsivät mahdollisesti myös eläimet).

”– Ja kirjan nimi - salainen päiväkirja - ei meillä ole mitään salaista. Hän on tervetullut kaikille tiloillemme vierailemaan, MTK:n tuotantoeläinten terveyden ja hyvinvoinnin asiantuntija Leena Suojala kertoo.”

MTK:n edustajan kommentti on hassu, sillä kirjahan perustuu juuri näihin vierailuihin ja jopa tiloilla työskentelyyn ja siihen, miltä eläintuotannon arki on kirjoittajan mielestä näyttänyt. Ehkäpä MTK toivoo Lundqvistin tekevän lisää vierailuja ja kirjoittavan vielä toisenkin kirjan samasta aiheesta? :)

“If slaughterhouses had glass walls, everyone would be a vegetarian”, totesi Paul McCartneykin aikoinaan ja sama voisi päteä koko tuotantoketjuun.

Suosittelen tutustumaan tähän kirjaan olipa kantasi eläinsuojelua tai eläintiloja kohtaan mikä tahansa!


P.S. Kirjassa kerrotaan myös mm. kanoista, joista aion kirjoittaa oman tekstin.
P.P.S. En käytä lehmänmaitoa enkä ole kokenut asiaa ongelmaksi, sillä nykyisin on saatavilla valtavan paljon hyviä ja eri tarpeisiin sopivia kasvimaitoja. Näistä on kirjoitettu mm. Chocochilissä, Huilissa ja Kiitos hyvää -blogissa. 

Kiinalainen possu (koska suomalaiset possukuvat on toisella koneella)
Lainaukset suoraan kirjasta ja MTV:n uutisesta.